Background
28.8.2021

Taipua kat­kea­mat­ta

Kohti sovintoa ikä­siir­ty­mäs­sä

Viimeaikaiset sääkatastrofit ja mullistukset ovat laittaneet minut miettimään, miten suhtaudun luonnon voimiin ympärilläni mutta myös omassa itsessäni ikäsiirtymän edetessä. Tässä olotilassa havainnoin järvikaisloja rannalla säässä kuin säässä.


Kaislat taipuvat kovassa tuulessa, ne kasvavat mättäänä, ryhmittyminä. Niiden keväinen kasvukahina on jo laimentunut ja lähestyvä syksy kellastuttanut niiden varsia. Mutta ne eivät katkea eivätkä irtaudu juuriltaan oli miten tuulista ja korkeita laineita tahansa.  Vain ihmisen kaislaleikkuri tai repiminen saisi ne katkeamaan. Kaislojen peitosta kuuluu äänekästä vesilintujen elämää: räpiköintejä, komentelua, varoituksia, väittelyä ja muuta reipasta touhua, jota ei näe.  Sieltä puikkelehtii usein jo aamuvarhain esiin sorsapoikueen helminauha, vesiuikku kauhoo etäämmällä rantaviivaa seuraten. Kaislojen peittämät ranta-alueet tarjoavat suojaa vesilinnuille, pesiville ja uhkaa piiloutuville, kalanpoikasille sekä muille vesieläimille.


Suoja ja taipuminen alkoivat kiehtoa minua liittyen ikääntymiseen.


Suoja

Ajattelen oman elämäni kulkua, ihmettelen aikaisempaa rohkeaa heittäytymistäni uuteen, reissaamista, muuttoja ja huolettomiakin valintoja, puhtia ja aina uudestaan aloittamisia pettymyksistä ja haasteista huolimatta. Entä nyt? Väsyn esimerkiksi maratonilta tuntuvalla matkalla koronan aina uudelleen vallatessa elintilaa kaventaen omaani. Riskinottokykyni verrattuna aikaisempaan on heikentynyt. Olen tur­val­li­suus­ha­kui­sem­pi. Hakeudun suojaan ja tarjoan sitä muille. Liikutuin yhden asiakasryhmäni reaktiosta. Heille oli itsestään selvää tarjota suojaa toisilleen, kouluttajalleen sekä kaikkien läheisille tilaisuudessa maskia käyttämällä. Minulle he olivat kuin järvikaislojen rypäs tarjoten toisilleen ja muille joukossaan vieraileville suojaa.


Ryhmän yhteisöllistä turvaa tarjoavassa asenteessa häivähti minulle jotain esihistorian ihmisen luontaisesta luonnon voimien kunnioituksesta ja it­ses­tään­sel­vyy­des­tä suojata yhteisöään ulkoisilta uhkilta. Hengissä säilyminen riippui kaikkien sitoutumisesta omaan osuuteensa ja tehtävään yhteisössä. Esi-isiemme oli suojauduttava yhteistuumin luonnon voimilta, toimittava luonnon ehdoilla, kuunneltava ja ymmärrettävä sen ilmaisemia merkkejä.  Ehkä nykyiset luonnon myllerrykset viruksesta, tulipaloihin ja tulviin herättävät ihmiselle jossain syvällä uinuvan mutta varhaisuudesta tutun reaktiomallin, jotta ihmislajin ja muiden lajien elämän edellytykset säilyisivät. Ainakin toivon näin.


Taipua

Tuulet osaavat olla hyväilevän leppeitä ja helliä, hellettä viilentäviä. Joskus se haluaa pyörittää kaikkea lähelleen tulevaa irtonaista niin maassa kuin veden pinnalla olevaa. Voimasta riippuen voimme nähdä, miten se pyrähtää hetken iloisesti ja kutsuu mukaansa kuivat lehdet veden pinnalla pyörähtelemään tanssiin kanssaan. Voimissaan oleva tuuli puolestaan saa tuhoa aikaan kuin silmittömän vihan vallassa viskoen kaiken ihmiselle tärkeän pois ja rikkoen suojan ja mylläten perustan. Ja kaislat huojuvat kevyesti tai taipuvat kohti veden pintaa kuin nöyrästi kumartaen, myötäillen tuulen voimaa. Kuin se antaisi periksi kulloisellekin voimalle.


Luonnon voimat tekevät tehtäväänsä ikääntyvässä kehossa mutta onnekkaille meistä lempeästi ja vähitellen.  Saa totutella pikkuhiljaa lisääntyviin kehon asettamiin rajoituksiin. Selkä alkaa vähitellen ehkä taipua, siellä täällä alkaa iho ohentua ja roikkua. Maa taitaa kutsua äitini tuumaili katsoessaan peiliin. Mutta tämän muiston rinnalle nousee toinen. Näen itseni ikäisen äitini rehvakkaan pyörähtelyn ja kommentin laiturin nokalla: tällainen olen edestä ja tällainen sivusta ja tällainen takaa. Kommentti oli suunnattu tuijottelevalle miehelle veneessään lähellä laituria. Saunasta oli pyrähtämässä ilkosillaan uimaan haluavia naisia. Naiset juoksivat veteen, kun mies lähti viimein soutamaan etäämmälle. Olin äidistäni ylpeä. Ilon ja elinvoiman pyörähdykset ja itsetuntoinen naiseus elivät konkreettisina siinä hetkessä ikääntyvässä äidissäni! Kaikkeen ei tarvitse taipua. Viisasta erottaa milloin on ja milloin ei.


Juuret

Kasvien juuret imevät kasvuvoiman Äiti maasta kuin kasvava lapsi äidin rinnoilta. Järvikaislat pysyvät vaistonvaraisesti kasvusuunnassa kohti valoa ja täyttä itsensä ilmentymää ja tehtävää osana luontoa vuoden kierron mukaisesti. Vanha jää ravinnoksi, kunnes uusi kasvu keväällä taas alkaa. 


Toivon, että kuva peilaa myös sitä, mihin ihmiskunta tämän vuoden katastrofien jälkeen on siirtymässä. Jää nähtäväksi, millaista uutta tämän vaiheen jälkeen alkaa syntyä ja kehittyä maailmassa.


Ihminen pyrkii elämään elämäänsä omana itsenään kussakin ikävaiheessa. Menneet kokemukset painuvat käsiteltyinä  ravinnoksi, joskus ne tiivistyvät tarvittavan muutoksen esteeksi. Jakob Levy Moreno kuvaa ihmisen toiminnan nälkää, halua saada käyttöön vielä piilossa tai jo kasvamassa olevia potentiaalejaan. Erityisesti elämän käännekohdissa ja kriiseissä avautuu mahdollisuus niiden löytämiseen ja toteuttamiseen. Mutta joskus joutuu taipumaan realiteetteihin ja niiden tuomiin rajoitteisiin itsessään, myös niihin kollektiivisiin voimiin, jotka eivät ole yksin muutettavissa.  Millainen vielä potentiaalinen minä mahtaa ollakaan valmistumassa myöhäisessä keski-iässä?  Kuulostelen uteliaana muuntumisen kohinaa.


Jungilainen analyytikko Ingrid Riedel kutsuu myöhäisen keski-iän vaihetta sovinnon vaiheeksi. Olenkin huomannut ajatusteni viipyvän menneisyydessä sovintoa tehden, itseni ja ominaislaatuni ja joidenkin ihmisten kanssa. Biologiset juuret ovat kiinnostaneet jo jonkin aikaa. Mistä on peräisin se, mikä erottaa minut muista läheisistäni?  Myös sosiaalisen kasvuverkostoni tarina, omat samaistukset ja identiteetin kehityksen eri vaiheet ovat saaneet uudenlaista huomiota, tapahtumat merkityksiä. Olen lisäksi alkanut kokemuksiani arvioiden ymmärtämään uudella lailla, että Ihminen tarvitsee kiertoteitä, pettymyksiä, irtiottoja löytääkseen itselle soveltuvinta uutta tai asettuakseen juurilleen lujittuakseen siinä, mitä on löytänyt. On tullut aika luopua kaikesta, joka on tehtävänsä jo täyttänyt ja astua eteenpäin.


Tahdon tarjota suojaa sille itselleni, joka on minussa kehittymässä. Jokin uusi on saamassa tilaa sitä mukaa kun ammatillinen rooli alkaa siirtyä sivuun. Ennakoiva työkalenterin suunnittelu on auttanut minua. Saan am­ma­tin­har­joit­ta­ja­na vaikuttaa pehmeään irrottautumiseen. Syntyy tilaa itseä kiehtoville aktiviteeteille, mutta myös olemiseen antautumiselle. Näihin on herännyt kasvavaa kaipuuta. Tähän suostuminen on jollain uudella tavalla energisoivaa ja merkitystä antavaa. Teen uusia löytöjä.  Uusin syntynyt ajatus tiivistyy kysymykseen, millaista olisi kulkea esiäitieni jalanjäljillä, lähellä sitä itselle luonnollisimpaan tapaa elää ja soveltuvimpia elinolosuhteita ikääntyvänä naisena ja äitinä tässä ajassa. Millä lailla se toteutuisi sosiaalisesti ja elintilana ja konkreettisessa arjessa? Eiköhän se kirkastu vielä.


Seistä juurillaan vahvana ja totena ensin itselle luopuen siitä, mikä on tehtävänsä täyttänyt ja toivottaa tervetulleeksi kaikki se, mikä on uutena tuloillaan ja nyt odottamassa vuoroaan.


Suomen Luonnon päivänä 28.8.2021

© 2021 Tuula Grandell