Background
10.3.2021identiteetti, nimi

Mielen ja iden­ti­tee­tin maailma

Nimen ja iden­ti­tee­tin yhteys

Tämä teksti liittyy niin etu- kuin sukunimeni aiheuttamiin kokemuksiin ja kysymykseen omasta identiteetistäni ja sen kehitysvaiheista tähän päivään. Olen kulkenut jo jonkin aikaa etsimässä vastauksia ja ymmärtämystä itselleni niin oman etu- kuin sukunimeni historian, suomalaisen kansanperinteen, jungilaisen psykologian ja suhteiden näkökulmalta. Toivon, että saat tekstistä myös jotain mielenkiintoista, uutta tulokulmaa omaan nimi- ja iden­ti­teet­ti­ta­ri­naa­si.

Yleisellä tasolla nimeen liittyvät usein tarinat vallasta, salaisuuksista ja myös nimen merkityksen taustoista.


Nimestä ja nimenannon historiasta

Esihistorian ihminen oli osa luontoa, kuin siihen sulautunut. Tietoisuus yksilöllisestä itsestä kehittyi vasta ajan mittaan. Ihmisen suhde luontoon muodostui erillisemmäksi ja ihminen yhä tietoisemmaksi riippuvuudestaan sen voimasta. Luontoa oli hyviteltävä, sen kiertoa ja oikkuja tunnettava. Näin muodostuivat vähitellen erilaiset uskomukset mm. luonnonhaltijoista sekä elämän ja kuoleman kiertokulusta. Jossain vaiheessa lapselle osoitettiin suojeluhaltija. Uskomukset vaikuttivat nimenantoon lapselle.


Kansanuskomusten ollessa vallalla, etunimellä oli hengellistä merkitystä ja juuri oikean nimen löytäminen vastasyntyneelle lapselle oli ensiarvoisen tärkeää.  Nimi oli varmistamassa, että lapsi sai juuri oikean esivanhemman sielun jatkamaan hänessä elämäänsä. Jotta uudelleensyntynyt sielu tulisi tunnistetuksi käytettiin erilaisia tapoja. Oletetaan myös, että käymällä vainajien karsikoissa tai uhripuiden luona tai luettelemalla kuolleiden nimiä ja seuraamalla lapsen reaktioita näihin löydettiin esivanhemman nimi. Jos lapsi sairasteli paljon, oletettiin, että sielu oli väärä ja nimi oli vaihdettava jonkin muun esi-isän nimeksi. Etunimissä erityisesti pyhimysten nimet tai niiden suomennokset alkoivat tulla yhä tärkeämmiksi kristinuskon vallatessa tilaa. Nyt pyhimyksen nimen toivottiin toimivan suojeluhaltijan sijasta suojana lapselle.


Sukunimellä varmistettiin lapsen yhteisökelpoisuus, hänelle tuli olla osoitettuna isä ja äiti. Nimettömät lapset eivät olleet elinkelpoisia eivätkä suvun jäseniä. He olivat tuomittu ulkopuolisuuteen ja joskus Pohjoismaissa myös heitteillepanoon. Vain, jos isä hyväksyi lapsensa ja antoi tälle nimen, heitteillejättö oli kielletty. Tämä käytäntö muuttui vasta kristinuskon tultua mutta häpeä avioliiton ulkopuolisen lapsen syntymästä on jäänyt pitkäksi aikaa elämään.


Sama etunimi löytyy usein ketjuna sukupolvesta toiseen. Syynä lienee ollut runsas lapsikuolleisuus.  Suvun eri haaroissa voi täten toistua yhteisen esivanhemman etunimi, mikä hämmentää joskus sukututkijoitakin. Moni antoi lapselleen oman etunimensä.


Sitä mukaa kun lapsikuolleisuus ja lapsimäärä perheissä alkoi vähetä, nimenanto alkoi saada lisämerkitystä. Lapsen yksilöllisyyttä ryhdyttiin painottamaan useamman etunimen kautta. Näin myös tänään. Esimerkiksi omien lasteni kutsumanimen lisäksi heillä on kaksi muuta etunimeä, joista jokaisella on oma merkityksensä ja liittyvät esivanhempiin. Itselläni on kaksi virallista etunimeä. Kutsumanimeni tarinan tiedän. Mutta olen ottanut käyttöön lisänimekseni Tuulikin, jolla on myös oma tarinansa ja merkityksensä minulle. Toisen virallisen etunimeni tarinaa en tiedä. Sukunimeni tarina on tullut minulle tiettäväksi vasta viime vuosina.


Mihin kuulun ja mihin koen kuuluvani

Ihmisen luontainen tarve on kokea kuuluvansa osaksi jotain ryhmää tai yhteisöä. Olemme edelleen laumaeläimiä ja varhainen kokemus kuulumisesta primääriryhmään ja riippuvuus hoitajasta perusperheessä luo perustan tälle tarpeelle vielä tänäänkin.


Toisaalta etu- ja sukunimet erottavat ihmisen muista yksilöistä omakseen. Nimet kertovat lisäksi nimen antajista, siitä taustasta, sosiaalisesta, kollektiivisesta, yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta taustasta, johon nimen saanut kuuluu ja johon hänet voidaan sijoittaa, kun hän esittelee itsensä. Tietyn yhteiskunnallisen luokan ja kulttuuritaustan kykeni, ja voi joissain tapauksissa vielä tänäänkin aavistella tietyistä nimistä. Millä kriteerillä kukin kokee kuuluvansa taustaryhmäänsä, sukuunsa, perheeseensä? Sosiaalinen yhteenkuuluvuus vai biologinen? Varmasti kysymys, jota adoptoidut, keinohedelmöitetyt ja tuntemattoman vanhemman tai sukutarinan edessä olevat, joutuvat jossain vaiheessa elämäänsä miettimään. 


On myös niitä, jotka eivät koe kuuluvansa sukuunsa tai perheeseensä. Joskus taustalla on sekä sosiaaliset että biologiset syyt. DNA tutkimusten lisääntyessä ainakin biologinen kuuluvuuden selvittely on tullut monelle merkittäväksi ja tuonut monelle yllätyksiä mutta samalla ymmärrystä koettuihin ominaispiirteisiin ja erilaisuuteen, jopa sosiaalisen kanssakäyminen suvussa tai perheessä voi saada näin osittain ainakin selityksen.


DNA tulosten omaehtoisen tutkimuksen olen todennut olevan liian haastavaa niukoista tiedoista johtuen.  Mutta yllättäviä apujakin on löytynyt viimeksi nyt keväällä 2021 ja jotkin hämärät kohdat aukenivat jonkin verran eteenpäin. Tuotti levollisuutta tutkimustieto esihistoriaan liittyvistä sukujuuristani. Paljastui lopulta, että sekä äitilinja että isälinja ovat kulkenee esihistoriassa samoja polkuja. Olen nk. Iivarin poikien ja Iiris mammojen jälkeläisiä. Heidän kulkemiensa alueiden maisemat ja historia taustoittavat mielikuvia heidän tarinoistaan ja kohtaloistaan, jotka johtivat lopulta minunkin syntymääni.


Voi kokea kuuluvansa johonkin yhteisöön tai laumaan, jota virallinen jäsenyys ja läsnäolo ei määrittele. Tällaisia voivat olla juuri esihistoriaan mutta lähemmin myös uskomuksiin, poliittisiin näkökantoihin, arvoihin ja uskontoihin liittyvät kuuluvuudet. Mieli voi tuottaa fantasiaperheen tai mielikuvayhteisön, johon kokee kuuluvansa enemmän kuin missä nyt virallisesti ja fyysisesti on. Vastaavalla tavalla mieli tuottaa lapselle mielikuvaystävän, kun ystävistä on pula. Myös valinnaiset sukulaiset tai hengenheimolaisten ryhmään kuulumisen kokemus tukevat alati kehittyvää käsitystä itsestä, identiteettiä.


10.3.2021  (päivitetty 18.5.2021)

© 2021 Tuula Grandell