© 2024. Tuulikki (Tuula) Grandell. All Rights Reserved.
Mielenrantoja
Taipua katkeamatta
Kohti sovintoa ikäsiirtymässä
Viimeaikaiset sääkatastrofit ja mullistukset ovat
laittaneet minut miettimään, miten suhtaudun
luonnon voimiin ympärilläni mutta myös omassa
itsessäni ikäsiirtymän edetessä. Tässä olotilassa
havainnoin järvikaisloja rannalla säässä kuin säässä.
Kaislat taipuvat kovassa tuulessa, ne kasvavat
mättäänä, ryhmittyminä. Niiden keväinen
kasvukahina on jo laimentunut ja lähestyvä syksy
kellastuttanut niiden varsia. Mutta ne eivät katkea
eivätkä irtaudu juuriltaan oli miten tuulista ja
korkeita laineita tahansa. Vain ihmisen kaislaleikkuri
tai repiminen saisi ne katkeamaan. Kaislojen
peitosta kuuluu äänekästä vesilintujen elämää:
räpiköintejä, komentelua, varoituksia, väittelyä ja
muuta reipasta touhua, jota ei näe. Sieltä
puikkelehtii usein jo aamuvarhain esiin
sorsapoikueen helminauha, vesiuikku kauhoo
etäämmällä rantaviivaa seuraten. Kaislojen
peittämät ranta-alueet tarjoavat suojaa vesilinnuille,
pesiville ja uhkaa piiloutuville, kalanpoikasille sekä
muille vesieläimille.
Suoja ja taipuminen alkoivat kiehtoa minua liittyen
ikääntymiseen.
Suoja
Ajattelen oman elämäni kulkua, ihmettelen
aikaisempaa rohkeaa heittäytymistäni uuteen,
reissaamista, muuttoja ja huolettomiakin valintoja,
puhtia ja aina uudestaan aloittamisia pettymyksistä
ja haasteista huolimatta. Entä nyt? Väsyn esimerkiksi
maratonilta tuntuvalla matkalla koronan aina
uudelleen vallatessa elintilaa kaventaen omaani.
Riskinottokykyni verrattuna aikaisempaan on
heikentynyt. Olen turvallisuushakuisempi.
Hakeudun suojaan ja tarjoan sitä muille. Liikutuin
yhden asiakasryhmäni reaktiosta. Heille oli itsestään
selvää tarjota suojaa toisilleen, kouluttajalleen sekä
kaikkien läheisille tilaisuudessa maskia käyttämällä.
Minulle he olivat kuin järvikaislojen rypäs tarjoten
toisilleen ja muille joukossaan vieraileville suojaa.
Ryhmän yhteisöllistä turvaa tarjoavassa asenteessa
häivähti minulle jotain esihistorian ihmisen
luontaisesta luonnon voimien kunnioituksesta ja
itsestäänselvyydestä suojata yhteisöään ulkoisilta
uhkilta. Hengissä säilyminen riippui kaikkien
sitoutumisesta omaan osuuteensa ja tehtävään
yhteisössä. Esi-isiemme oli suojauduttava
yhteistuumin luonnon voimilta, toimittava luonnon
ehdoilla, kuunneltava ja ymmärrettävä sen
ilmaisemia merkkejä. Ehkä nykyiset luonnon
myllerrykset viruksesta, tulipaloihin ja tulviin
herättävät ihmiselle jossain syvällä uinuvan mutta
varhaisuudesta tutun reaktiomallin, jotta ihmislajin
ja muiden lajien elämän edellytykset säilyisivät.
Ainakin toivon näin.
Taipua
Tuulet osaavat olla hyväilevän leppeitä ja helliä,
hellettä viilentäviä. Joskus se haluaa pyörittää
kaikkea lähelleen tulevaa irtonaista niin maassa kuin
veden pinnalla olevaa. Voimasta riippuen voimme
nähdä, miten se pyrähtää hetken iloisesti ja kutsuu
mukaansa kuivat lehdet veden pinnalla
pyörähtelemään tanssiin kanssaan. Voimissaan
oleva tuuli puolestaan saa tuhoa aikaan kuin
silmittömän vihan vallassa viskoen kaiken ihmiselle
tärkeän pois ja rikkoen suojan ja mylläten perustan.
Ja kaislat huojuvat kevyesti tai taipuvat kohti veden
pintaa kuin nöyrästi kumartaen, myötäillen tuulen
voimaa. Kuin se antaisi periksi kulloisellekin
voimalle.
Luonnon voimat tekevät tehtäväänsä ikääntyvässä
kehossa mutta onnekkaille meistä lempeästi ja
vähitellen. Saa totutella pikkuhiljaa lisääntyviin
kehon asettamiin rajoituksiin. Selkä alkaa vähitellen
ehkä taipua, siellä täällä alkaa iho ohentua ja
roikkua. Maa taitaa kutsua äitini tuumaili
katsoessaan peiliin. Mutta tämän muiston rinnalle
nousee toinen. Näen itseni ikäisen äitini rehvakkaan
pyörähtelyn ja kommentin laiturin nokalla: tällainen
olen edestä ja tällainen sivusta ja tällainen takaa.
Kommentti oli suunnattu tuijottelevalle miehelle
veneessään lähellä laituria. Saunasta oli
pyrähtämässä ilkosillaan uimaan haluavia naisia.
Naiset juoksivat veteen, kun mies lähti viimein
soutamaan etäämmälle. Olin äidistäni ylpeä. Ilon ja
elinvoiman pyörähdykset ja itsetuntoinen naiseus
elivät konkreettisina siinä hetkessä ikääntyvässä
äidissäni! Kaikkeen ei tarvitse taipua. Viisasta erottaa
milloin on ja milloin ei.
Juuret
Kasvien juuret imevät kasvuvoiman Äiti maasta kuin
kasvava lapsi äidin rinnoilta. Järvikaislat pysyvät
vaistonvaraisesti kasvusuunnassa kohti valoa ja
täyttä itsensä ilmentymää ja tehtävää osana luontoa
vuoden kierron mukaisesti. Vanha jää ravinnoksi,
kunnes uusi kasvu keväällä taas alkaa.
Toivon, että kuva peilaa myös sitä, mihin ihmiskunta
tämän vuoden katastrofien jälkeen on siirtymässä.
Jää nähtäväksi, millaista uutta tämän vaiheen
jälkeen alkaa syntyä ja kehittyä maailmassa.
Ihminen pyrkii elämään elämäänsä omana itsenään
kussakin ikävaiheessa. Menneet kokemukset
painuvat käsiteltyinä ravinnoksi, joskus ne tiivistyvät
tarvittavan muutoksen esteeksi. Jakob Levy Moreno
kuvaa ihmisen toiminnan nälkää, halua saada
käyttöön vielä piilossa tai jo kasvamassa olevia
potentiaalejaan. Erityisesti elämän käännekohdissa
ja kriiseissä avautuu mahdollisuus niiden
löytämiseen ja toteuttamiseen. Mutta joskus joutuu
taipumaan realiteetteihin ja niiden tuomiin
rajoitteisiin itsessään, myös niihin kollektiivisiin
voimiin, jotka eivät ole yksin muutettavissa.
Millainen vielä potentiaalinen minä mahtaa ollakaan
valmistumassa myöhäisessä keski-iässä?
Kuulostelen uteliaana muuntumisen kohinaa.
Jungilainen analyytikko Ingrid Riedel kutsuu
myöhäisen keski-iän vaihetta sovinnon vaiheeksi.
Olenkin huomannut ajatusteni viipyvän
menneisyydessä sovintoa tehden, itseni ja
ominaislaatuni ja joidenkin ihmisten kanssa.
Biologiset juuret ovat kiinnostaneet jo jonkin aikaa.
Mistä on peräisin se, mikä erottaa minut muista
läheisistäni? Myös sosiaalisen kasvuverkostoni
tarina, omat samaistukset ja identiteetin kehityksen
eri vaiheet ovat saaneet uudenlaista huomiota,
tapahtumat merkityksiä. Olen lisäksi alkanut
kokemuksiani arvioiden ymmärtämään uudella
lailla, että Ihminen tarvitsee kiertoteitä, pettymyksiä,
irtiottoja löytääkseen itselle soveltuvinta uutta tai
asettuakseen juurilleen lujittuakseen siinä, mitä on
löytänyt. On tullut aika luopua kaikesta, joka on
tehtävänsä jo täyttänyt ja astua eteenpäin.
Tahdon tarjota suojaa sille itselleni, joka on minussa
kehittymässä. Jokin uusi on saamassa tilaa sitä
mukaa kun ammatillinen rooli alkaa siirtyä sivuun.
Ennakoiva työkalenterin suunnittelu on auttanut
minua. Saan ammatinharjoittajana vaikuttaa
pehmeään irrottautumiseen. Syntyy tilaa itseä
kiehtoville aktiviteeteille, mutta myös olemiseen
antautumiselle. Näihin on herännyt kasvavaa
kaipuuta. Tähän suostuminen on jollain uudella
tavalla energisoivaa ja merkitystä antavaa. Teen
uusia löytöjä. Uusin syntynyt ajatus tiivistyy
kysymykseen, millaista olisi kulkea esiäitieni
jalanjäljillä, lähellä sitä itselle luonnollisimpaan
tapaa elää ja soveltuvimpia elinolosuhteita
ikääntyvänä naisena ja äitinä tässä ajassa. Millä lailla
se toteutuisi sosiaalisesti ja elintilana ja
konkreettisessa arjessa? Eiköhän se kirkastu vielä.
Seistä juurillaan vahvana ja totena ensin itselle
luopuen siitä, mikä on tehtävänsä täyttänyt ja
toivottaa tervetulleeksi kaikki se, mikä on uutena
tuloillaan ja nyt odottamassa vuoroaan.
Suomen Luonnon päivänä 28.8.2021
© 2021 Tuula Grandell
takaisin BLOGI sivuun