© 2023. Tuulikki (Tuula) Grandell. All Rights Reserved.
Mielenrantoja
Taipua katkeamatta
Kohti sovintoa ikäsiirtymässä
Viimeaikaiset sääkatastrofit ja mullistukset ovat laittaneet minut miettimään, miten suhtaudun luonnon voimiin ympärilläni
mutta myös omassa itsessäni ikäsiirtymän edetessä. Tässä olotilassa havainnoin järvikaisloja rannalla säässä kuin säässä.
Kaislat taipuvat kovassa tuulessa, ne kasvavat mättäänä, ryhmittyminä. Niiden keväinen kasvukahina on jo laimentunut ja
lähestyvä syksy kellastuttanut niiden varsia. Mutta ne eivät katkea eivätkä irtaudu juuriltaan oli miten tuulista ja korkeita
laineita tahansa. Vain ihmisen kaislaleikkuri tai repiminen saisi ne katkeamaan. Kaislojen peitosta kuuluu äänekästä
vesilintujen elämää: räpiköintejä, komentelua, varoituksia, väittelyä ja muuta reipasta touhua, jota ei näe. Sieltä puikkelehtii
usein jo aamuvarhain esiin sorsapoikueen helminauha, vesiuikku kauhoo etäämmällä rantaviivaa seuraten. Kaislojen
peittämät ranta-alueet tarjoavat suojaa vesilinnuille, pesiville ja uhkaa piiloutuville, kalanpoikasille sekä muille vesieläimille.
Suoja ja taipuminen alkoivat kiehtoa minua liittyen ikääntymiseen.
Suoja
Ajattelen oman elämäni kulkua, ihmettelen aikaisempaa rohkeaa heittäytymistäni uuteen, reissaamista, muuttoja ja
huolettomiakin valintoja, puhtia ja aina uudestaan aloittamisia pettymyksistä ja haasteista huolimatta. Entä nyt? Väsyn
esimerkiksi maratonilta tuntuvalla matkalla koronan aina uudelleen vallatessa elintilaa kaventaen omaani. Riskinottokykyni
verrattuna aikaisempaan on heikentynyt. Olen turvallisuushakuisempi. Hakeudun suojaan ja tarjoan sitä muille.
Liikutuin yhden asiakasryhmäni reaktiosta. Heille oli itsestään selvää tarjota suojaa toisilleen, kouluttajalleen sekä kaikkien
läheisille tilaisuudessa maskia käyttämällä. Minulle he olivat kuin järvikaislojen rypäs tarjoten toisilleen ja muille joukossaan
vieraileville suojaa.
Ryhmän yhteisöllistä turvaa tarjoavassa asenteessa häivähti minulle jotain esihistorian ihmisen luontaisesta luonnon
voimien kunnioituksesta ja itsestäänselvyydestä suojata yhteisöään ulkoisilta uhkilta. Hengissä säilyminen riippui kaikkien
sitoutumisesta omaan osuuteensa ja tehtävään yhteisössä. Esi-isiemme oli suojauduttava yhteistuumin luonnon voimilta,
toimittava luonnon ehdoilla, kuunneltava ja ymmärrettävä sen ilmaisemia merkkejä. Ehkä nykyiset luonnon myllerrykset
viruksesta, tulipaloihin ja tulviin herättävät ihmiselle jossain syvällä uinuvan mutta varhaisuudesta tutun reaktiomallin, jotta
ihmislajin ja muiden lajien elämän edellytykset säilyisivät. Ainakin toivon näin.
Taipua
Tuulet osaavat olla hyväilevän leppeitä ja helliä, hellettä viilentäviä. Joskus se haluaa pyörittää kaikkea lähelleen tulevaa
irtonaista niin maassa kuin veden pinnalla olevaa. Voimasta riippuen voimme nähdä, miten se pyrähtää hetken iloisesti ja
kutsuu mukaansa kuivat lehdet veden pinnalla pyörähtelemään tanssiin kanssaan. Voimissaan oleva tuuli puolestaan saa
tuhoa aikaan kuin silmittömän vihan vallassa viskoen kaiken ihmiselle tärkeän pois ja rikkoen suojan ja mylläten perustan. Ja
kaislat huojuvat kevyesti tai taipuvat kohti veden pintaa kuin nöyrästi kumartaen, myötäillen tuulen voimaa. Kuin se antaisi
periksi kulloisellekin voimalle.
Luonnon voimat tekevät tehtäväänsä ikääntyvässä kehossa mutta onnekkaille meistä lempeästi ja vähitellen. Saa totutella
pikkuhiljaa lisääntyviin kehon asettamiin rajoituksiin. Selkä alkaa vähitellen ehkä taipua, siellä täällä alkaa iho ohentua ja
roikkua. Maa taitaa kutsua äitini tuumaili katsoessaan peiliin. Mutta tämän muiston rinnalle nousee toinen. Näen itseni
ikäisen äitini rehvakkaan pyörähtelyn ja kommentin laiturin nokalla: tällainen olen edestä ja tällainen sivusta ja tällainen
takaa. Kommentti oli suunnattu tuijottelevalle miehelle veneessään lähellä laituria. Saunasta oli pyrähtämässä ilkosillaan
uimaan haluavia naisia. Naiset juoksivat veteen, kun mies lähti viimein soutamaan etäämmälle. Olin äidistäni ylpeä. Ilon ja
elinvoiman pyörähdykset ja itsetuntoinen naiseus elivät konkreettisina siinä hetkessä ikääntyvässä äidissäni! Kaikkeen ei
tarvitse taipua. Viisasta erottaa milloin on ja milloin ei.
Juuret
Kasvien juuret imevät kasvuvoiman Äiti maasta kuin kasvava lapsi äidin rinnoilta. Järvikaislat pysyvät vaistonvaraisesti
kasvusuunnassa kohti valoa ja täyttä itsensä ilmentymää ja tehtävää osana luontoa vuoden kierron mukaisesti. Vanha jää
ravinnoksi, kunnes uusi kasvu keväällä taas alkaa.
Toivon, että kuva peilaa myös sitä, mihin ihmiskunta tämän vuoden katastrofien jälkeen on siirtymässä. Jää nähtäväksi,
millaista uutta tämän vaiheen jälkeen alkaa syntyä ja kehittyä maailmassa.
Ihminen pyrkii elämään elämäänsä omana itsenään kussakin ikävaiheessa. Menneet kokemukset painuvat käsiteltyinä
ravinnoksi, joskus ne tiivistyvät tarvittavan muutoksen esteeksi. Jakob Levy Moreno kuvaa ihmisen toiminnan nälkää, halua
saada käyttöön vielä piilossa tai jo kasvamassa olevia potentiaalejaan. Erityisesti elämän käännekohdissa ja kriiseissä
avautuu mahdollisuus niiden löytämiseen ja toteuttamiseen. Mutta joskus joutuu taipumaan realiteetteihin ja niiden
tuomiin rajoitteisiin itsessään, myös niihin kollektiivisiin voimiin, jotka eivät ole yksin muutettavissa. Millainen vielä
potentiaalinen minä mahtaa ollakaan valmistumassa myöhäisessä keski-iässä? Kuulostelen uteliaana muuntumisen
kohinaa.
Jungilainen analyytikko Ingrid Riedel kutsuu myöhäisen keski-iän vaihetta sovinnon vaiheeksi. Olenkin huomannut ajatusteni
viipyvän menneisyydessä sovintoa tehden, itseni ja ominaislaatuni ja joidenkin ihmisten kanssa. Biologiset juuret ovat
kiinnostaneet jo jonkin aikaa. Mistä on peräisin se, mikä erottaa minut muista läheisistäni? Myös sosiaalisen
kasvuverkostoni tarina, omat samaistukset ja identiteetin kehityksen eri vaiheet ovat saaneet uudenlaista huomiota,
tapahtumat merkityksiä. Olen lisäksi alkanut kokemuksiani arvioiden ymmärtämään uudella lailla, että Ihminen tarvitsee
kiertoteitä, pettymyksiä, irtiottoja löytääkseen itselle soveltuvinta uutta tai asettuakseen juurilleen lujittuakseen siinä, mitä
on löytänyt. On tullut aika luopua kaikesta, joka on tehtävänsä jo täyttänyt ja astua eteenpäin.
Tahdon tarjota suojaa sille itselleni, joka on minussa kehittymässä. Jokin uusi on saamassa tilaa sitä mukaa kun
ammatillinen rooli alkaa siirtyä sivuun. Ennakoiva työkalenterin suunnittelu on auttanut minua. Saan ammatinharjoittajana
vaikuttaa pehmeään irrottautumiseen. Syntyy tilaa itseä kiehtoville aktiviteeteille, mutta myös olemiseen antautumiselle.
Näihin on herännyt kasvavaa kaipuuta. Tähän suostuminen on jollain uudella tavalla energisoivaa ja merkitystä antavaa.
Teen uusia löytöjä. Uusin syntynyt ajatus tiivistyy kysymykseen, millaista olisi kulkea esiäitieni jalanjäljillä, lähellä sitä itselle
luonnollisimpaan tapaa elää ja soveltuvimpia elinolosuhteita ikääntyvänä naisena ja äitinä tässä ajassa. Millä lailla se
toteutuisi sosiaalisesti ja elintilana ja konkreettisessa arjessa? Eiköhän se kirkastu vielä.
Seistä juurillaan vahvana ja totena ensin itselle luopuen siitä, mikä on tehtävänsä täyttänyt ja toivottaa tervetulleeksi kaikki
se, mikä on uutena tuloillaan ja nyt odottamassa vuoroaan.
Suomen Luonnon päivänä 28.8.2021
© 2021 Tuula Grandell
takaisin BLOGI sivuun